Lapsuudessa tapahtunut kohtaamattomuus, tarpeiden tyydyttämättömyys, vaillejääminen ja lytätty itsetunto vaikuttavat meihin väistämättä. Aikuisena ajaudumme meitä satuttaviin suhteisiin.
Ei vaadita mitään ihmetekoja siihen, että lapsesta kasvaa itseensä luottava, tunteensa osoittava ja terveen itsetunnon omaava aikuinen. Joskus kuitenkin käy niin, ettei näin tapahdu.
Lapsi voi kokea vaillejäämistä tunne- tai muulla tarvetasolla. Häntä ei ole kuunneltu, häntä ei ole arvostettu omana itsensään, hänen tarpeitaan ei ole huomioitu, hän on joutunut ottamaan vastuuta itsestään, sisaruksistaan tai vanhemmistaan liian nuorena tai hänen on tullut olla kiltti tai suorittava, jotta olisi ollut hyväksytty.
Hän voi ajatella näin:
”Olen huono ja minusta ei ole mihinkään.”
”Kunpa minusta tykättäisiin kotona.”
”En ole ikinä yhtä hyvä kuin muut.”
”Kukaan ei varmasti halua minua koskaan.”
Vaillejääminen ja ehdollinen hyväksyntä lapsuudessa kasvattaa aikuisen, joka haluaa hyväksyntää hinnalla millä hyvänsä. Lisäksi hän kokee, että hän on huono, joten hän varmasti ansaitseekin huonoa kohtelua. Miten oivallinen uhri tällainen kohtaamaton sisäinen lapsi on narsistille tai alistavalla henkilölle.
Kun kokee, että joutuu miellyttämään ja hakemaan hyväksyntää hinnalla millä hyvänsä, ei enää välitä, jos sitä antaa joku, joka huomaa tilaisuutensa tulleen: on nimittäin selvää, että alistajat ja alistujat vetävät toisiansa puoleensa kuin magneetit. Ja mikä sen ihanampaa alistujalle, kun alussa hän saakin ihan kaiken huomion ja rakkauden itselleen.
Olisiko tässä viimeinkin se, joka rakastaa ja arvostaa ehdoitta?
Huonoon kohteluun voi addiktoitua. Tässä asian järkyttävä puoli ja haastavuus.
Jo lapsuudessa itsensä huonoksi tunteneen on helppo mennä alistavaan suhteeseen. Siinä saa jälleen palata niihin ajatusmalleihin, jotka ovat tiukasti juurtuneet lapsuudessa. Kerran huonosti kohdellussa elämässä elänyt on kotonaan uudessa vastaavassa. Tietää, miten toimia. Se tuntuu hyvältä, koska se on tuttua. Hän ei ymmärrä, että ansaitsee parempaa, koska itsetunto on niin matalalla. Sisäinen puhe on negatiivista ja sisäinen lapsi piilossa huonon itsetuntemuksen ja -tunnon alla.
Niin sanotussa tavallisessa, tasavertaisessa parisuhteessa tällainen henkilö tuntee olonsa tukalaksi. Kun eihän hän ole hyvä, ei häntä voida arvostaa ja itsensä ala-arvoistaminen ei toimi. Olo tuntuu vaikealle, kun ei tiedä, miten oikein olla. Terve kiintymys- ja lähisuhde voi tuntua jopa tylsältä. Alistavassa suhteessa tyypilliset vuoristoratamaiset vaihtelut mahtavan ja kamalan välillä tuntuvat tavalliselta, joten tavallinen (eli terve suhde) tuntuu väärältä.
Aikuisille tekisi mieli sanoa:
On helpompi kasvattaa muihin ja elämään luottavainen aikuinen kuin jälkeenpäin yrittää parantaa traumatisoitunutta ja huonon itsetunnon omaavaa sisäistä lasta.
On vaikea muuttaa ajatusrakenteita itseään suojelevaan ja kunnoittavaan. Se voi vaatia terapiaa ja vuosien itsensähyväksymistyötä.
Itsetuntotyöskentelyllä on valtavan suuri merkitys siinä, että oppii arvostamaan itseään. Myös oman elämänsä muokkaamisella sellaiseksi, että pitää itselleen tärkeät rajat ja arvot, on ehdotonta. Menneisyytensä ymmärtäminen auttaa ymmärtämään itseään ja käyttäytymismallejaan, joka auttaa myös nykyhetkeä.
Kaikki kurssini pyrkivät edellä mainittuun työskentelyyn ja siksi olen ne tehnytkin. Haluan auttaa muita ymmärtämään tämän käyttäytymismallin ja purkamaan tämä epäterve toimintatapa, jolla satuttaa eniten aina itseään.
Me kaikki olemme paljon enemmän arvoisia. Sinä ja minä.
Terveisin, Helka