Olen kokenut kaksi avioliittoa, useita eroja ja minulla on kaksi erolasta. Olen kokenut vain suhteellisen lyhyitä parisuhteita ja tunnelukkoni ovat sanelleet säännöt, miten suhteissani olen toiminut. Kerron nyt tarinani eroistani, taustastani ja siitä, miten olen päässyt pisteeseen, jossa nyt olen.
Tarinani eroista, kuten kaikilla, alkaa jo lapsuudesta. Opin tiukassa uskonnollisessa yhteisössä, että naisen kuuluu olla hiljaa, miehet johtavat, seksi on jotenkin häpeällistä ja salattavaa, suudellakin saa vasta avioliitossa ja avioero on aina se pahin synti. Samalla äitini ja isäni antoivat suhdemallikseni riitaisan ja eripuraisen liiton, joka päättyi lasten kannalta rumaan eroon: riidat jatkuivat, mutta lasten välityksellä.
Kun parikymppisenä avioeronneena ja yhteisöni hylkäämänä huomasin olevani yllättäen raskaana, oli ilmiselvää, etten ollut valmis pysyvään suhteeseen. Siksi yrityksemme yllätysvauvamme synnyttyä saada parisuhteemme kestämään, ei toiminut. Olin 22-vuotiaana jäänyt yksin vauvani kanssa ihmetellen, miten tähän oikein päädyttiin.
Kun parikymppisenä avioeronneena ja yhteisöni hylkäämänä huomasin olevani yllättäen raskaana, oli ilmiselvää, etten ollut valmis pysyvään suhteeseen.
Kun vauva oli taapero ja isä alkoi lähentyä kunnolla lapsensa kanssa alkoi minun teini-ikäni ja etsikkovuoteni. Kävin baareissa ja miesten luona enemmän kuin koskaan aiemmin. Elin sitä elämää, mitä monet elivät kahdeksantoistavuotiaina. Parin vuoden ajan tein juuri sitä, mitä pitikin. En vakiintunut vaan etsin omanlaista tapaa elää.
Valitettavasti en kuitenkaan edelleenkään käsitellyt menneisyyteni painolasteja. Tosin traumat tai haitalliset käyttäytymismallit eivät olleet kovinkaan aktiivisia, koska olin sinkku. Kun 26-vuotiaana löysin nettideiteistä ihanan miehen, aluksi kaikki tuntui todella kauniilta ja helpolta. Rakastuin todenteolla ensimmäistä kertaa. En vielä tuolloin tiennyt, että kun alkuhuuma poistuu ja arki astuu tilalle, omat ongelmat ja käsittelemättömät asiat alkavat nostaa päätään. Samalla osaamattomuuteni olla parisuhteessa kävi koko ajan selvemmäksi.
Enhän ollut saanut kotoa enkä kasvatuksessani minkäänlaista mallia olla tasavertaisessa ja toimivassa suhteessa. Ongelmaksi nousi varsinkin, etten osannut ottaa puheeksi asioita, jotka minua vaivasivat. Samalla ärryin ja suutuin ihmeellisistä asioista. En ymmärtänyt, miksi. Vasta myöhemmin opin, että reaktiot olivat tunnelukkojen tuomia tunnemuistoja.
Enhän ollut saanut kotoa enkä kasvatuksessani minkäänlaista mallia olla tasavertaisessa ja toimivassa suhteessa.
Suhde, joka oli muuttunut avioliitoksi, päättyi siihen, että etsin arjen astuttua peliin suurella vimmalla menetettyä huumaa. En osannut elää suhdetta, joka oli muuttunut rakastumisesta rakastamiseksi. Osasinkohan edes rakastaa? Päädyin hyvin alistavaan suhteeseen, koska aluksi kaikki tuntui niin kauniilta: paremmalta, kuin mikään. Hyvin tyypillinen traumasuhteen alku, kuten tulin kipeästi oppimaan. Avioliittoni päättyi ja päädyin satuttamaan silloista aviomiestäni pahemmin kuin ketään; osaamattomuuttani, ja olen myöhemmin armahtanut itseni, koska ymmärrän, etten osannut silloin paremmin. Ei minua oltu opetettu.
Tuo alistava suhde rikkoi minulta paljon ja käsittelemättömät traumani lisääntyivät. Alistuminen, kaltoin kohtelu sekä hylkäämisen lukot vahvistuivat ja loppujen lopuksi annoin itseäni kohdeltavan todella huonosti. Henkisen ja seksuaalisen hyväksikäytön haavat tuntuvat edelleen. Samaan aikaan lapseni muutti isänsä luokse ja yllättäen alkava etä-äitiys aloitti prosessin, jota tuolloin en vielä kyennyt käsittelemään.
Painolasti senkun vain lisääntyi.
Tuon suhteen jälkeen aivan liian nopeasti löysin turvan tulevan kuopukseni isästä. Nyt jälkeenpäin kun lukee tätä tarinaani, jokaikinen voi ymmärtää, että minun ei olisi pitänyt tehdä tuota. Kävi se, mitä niin usein käy: etsin ahdistavalla vimmalla sitä turvaa, mitä tähänastinen elämäni ei ollut minulle tarjonnut. Sen sain, mutta valtavan isolla uhrauksella: erosimme, kun lapsemme oli vähän yli yksivuotias, omat haavani olivat lisääntyneet, olin jälleen eronnut, ydinperheunelma oli mennyttä ja satutin traumoillani jälleen uutta ihmistä.
Etsin ahdistavalla vimmalla sitä turvaa, mitä tähänastinen elämäni ei ollut minulle tarjonnut. Sen sain, mutta valtavan isolla uhrauksella.
Olisiko jo aika pysähtyä? Oli. Sen teki itseasiassa kroppani, ei mieleni. Sairastuin eron jälkeen autoimmuunitautiin, jolloin minun oli pakko alkaa miettimään, miksi elämäni näytti kulkevan samaa rataa uudelleen ja uudelleen: uusi suhde, outo parisuhdekäyttäytyminen, ahdistus, ero, uusi suhde, erot...alkoi käydä selväksi, että minussa oli jotain, jonka vuoksi en kyennyt terveeseen, aikuiseen ja tasavertaiseen suhteeseen.
Alkoi kivulias mutta tarpeellinen matka itseeni. Aloin tutkia tunnelukkoja, erokirjoja ja traumasuhteita. Vähitellen uskonnollisen taustani ja riitaisan eroperheeni vaikutus alkoivat selkeytyä. Taipumukseni miellyttää ja ajautua jopa hyvin alistavaan suuhteeseen kävi tuskallisen selväksi. Samaan aikaan kouluttauduin eroseminaariohjaajaksi ja tunnelukkomatkani alkoi. Nykyään olen myös tunnelukkoterapeutti. En aloittanut lyhyen suhdeyritelmän jälkeen enää uutta suhdetta ja alkoi kahden vuoden sinkkuaika, joka olisi pitänyt ottaa heti aikuistumisen jälkeen.
Mutta parempi tuolloin kuin ei koskaan. Pääsin käsittelemään tunnelukkojani, erojani ja taustaani paljon paremmin, kun rakastumisen huuma tai suhdeongelmat eivät vieneet aikaani tai energiaani. Opin todella paljon itsestäni. Löysin armon itseäni kohtaan. Ei ole lapsen vika, että hän joutuu elämään niissä olosuhteissa, joissa joutuu. Helka, se ei ollut sinun vikasi. Et tahallasi satuttanut vuosien aikana niin monia ihmisiä. Et vain osannut muuta.
Elämäni näytti kulkevan samaa rataa uudelleen ja uudelleen: uusi suhde, outo parisuhdekäyttäytyminen, ahdistus, ero, uusi suhde, erot...alkoi käydä selväksi, että minussa oli jotain, jonka vuoksi en kyennyt terveeseen, aikuiseen ja tasavertaiseen suhteeseen.
Nyt toivon osaavani vähän enemmän. Tuo kahden vuoden etsikkoaika ja oppi nauttia yksinolosta oli tarpeen, koska kun viimein löysin tasa-arvoisen ja turvallisen suhteen, alkoivat menneisyyden traumat vyöryä ylitseni kuin hyökyaalto. Lähisuhde herättää pahimmat pelot, jotta niitä voi käsitellä ja niistä voi päästä viimein eroon. Ilman tuota kahden vuoden omaa aikaa en olisi ollut valmis tähän, jolloin suhteeni olisi eittämättä jälleen päättynyt nopeasti.
Nyt lähes nelikymppisenä olen löytänyt jonkinlaisen rauhan ja tavan olla minä, lukkoineni ja pelkoineni. Suhteeni tuntuu vakaammalta kuin aiemmat, koska ymmärrän omaa käyttäytymistäni ja reaktioitani paremmin kuin ennen. Matka tähän on ollut todella kivulias ja pitkä ja sen varrelle on jäänyt kauniita muistoja ja rikkinäisiä ihmisiä. Olen kuitenkin onnellinen, että tuon matkan tein. Se on tehnyt minusta sen, joka nyt olen.
Kehotan lämpimästi jokaista käsittelemään lapsuutensa tavat oppia ilmaisemaan tunteitaan ja hankkimaan rakkautta. Miten sinä käyttäydyt suhteessa saadaksesi hyväksyntää? Unohdatko omat rajasi ja tarpeesi, annatko itseäsi kohdeltavan miten vain? Häiritsevätkö lukkosi suhteitasi uudelleen ja uudelleen? Tuntuuko, että jokainen suhde karahtaa karille, etkä oikein ymmärrä, miksi?
Nyt lähes nelikymppisenä olen löytänyt jonkinlaisen rauhan ja tavan olla minä, lukkoineni ja pelkoineni.
Matka itseen on pitkä, tarpeellinen ja ja pakko tehdä. Toivon, että voin kulkea kanssasi s, sinun matkaasi, yhdessä ja auttaen ehkä selvittämään matkaasi kiertäen ne pahimmat karit. Katso kaikki kurssini täältä. Ehkä joku niistä voi auttaa sinua matkallasi kohti aidompaa itseäsi.
Muista, lempeys ja armo itseä kohtaan. Se on tärkeää.
Terveisin, Helka