top of page

Äitihaava elää syvällä ja kipeänä monessa tyttäressä, eikä se häviä hyssyttelemällä ja vaikenemalla

Äitihaava kulkee äidiltä tyttärelle ja sukupolvelta toiselle. Koska äideistä ei saa puhua hankalien tunteiden ja asioiden yhteydessä, haava elää ja jatkaa kasvuaan yhä uudelleen ja uudelleen. Se ei häviä, ennen kuin se uskalletaan kohdata.



Äitihaava elää minussa ja monessa aikuisessa naisessa hyvin syvällä ja kipeänä. Kuva Ursula Arsiola.

Äitihaavan juuret ulottuvat pitkälle. Ikäisteni ihmisten äitien äidit ovat sodan kokeneita. Heidän äitinsä elivät ennen sotien aikaisessa hyvin patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Eikä tilanne sotien jälkeen muuttunut, ainakaan paremmaksi. Samalla äidit kantoivat huolta perheestään, kasvavasta lapsiluvusta ja traumatisoituneista miehistä.


Tunteille ja omille tarpeille ei monellakaan tapaa ollut sijaa. Naisten asema oli tiukasti kotona ja sen hoidossa. Mahdollisuutta myöskään omaan uraan ja omannäköiseen elämään ei ollut. Alkoi syntymään sukupolvien yli kulkeva naisissa elävä ajatus siitä, etteivät he saa elää sitä elämää, mitä ehkä haluaisivat. Sellaista elämää, joka olisi omannäköinen.


Meidän ikäluokkamme naisten tilanne on jo täysin erilainen. Saamme tehdä paljon asioita, joita äitimme tai äitiemme äidit eivät voineet, saaneet tai edes uskaltaneet ajatella tekevänsä. Kasvatuksemme on voinut olla kuitenkin hyvin tiukkaa, naisten kuuluu olla alistuvia ja kilttejä, miellyttäjiä ja miesten tarpeet täyttäviä. Äidin sisällä on kuitenkin saattanut elää katkeruus: näkisipä joku minutkin, juuri tällaisena kuin olen. Syntyi marttyyrien ja uhriutujien joukko.


Äidin sisällä on kuitenkin saattanut elää katkeruus: näkisipä joku minutkin, juuri tällaisena kuin olen.

Kun oma tytär tekeekin elämästään erilaisen kuin oma oli ollut, eikä välttämättä halua elää enää samalla tavoin kuin aiempien sukupolvien naiset, katkeruus voi herätä uudelleen. Miksi hän saa tehdä noin, ja minä en? Tyttären ratkaisut voivat tuntua vääriltä, ja tytär saa kuulla olevansa vääränlainen, epäonnistunut ja ilkeä. Miten sinä voit tehdä minulle näin, äiti saattaa ajatella ja sanoa ääneenkin.


Sanoa sen monta kertaa. Syyllistävästi, uhriutuen. Miten tytär ei tajua, miten itsekäs hän onkaan!


Ja me tyttäret toivoisimme, että äiti vain viimein näkisi meidät juuri sellaisena kuin olemme. Ei sellaisena, kuin lapsuudessa meidän piti olla: tottelevia, sääntöjen mukaan pokkuroivia ja sukupolvesta toiseen naisten elämää samalla lailla eläviä. Mutta edelleenkään meitä ei kohdata. Jäämme edelleen paitsi siitä, mitä niin toivoisimme saavamme.


Äitihaava on syntynyt, ja se jatkuu edelleen.





Ja se sattuu. Mutta jos siitä puhuu, saa kummastelua osakseen. Tämä on toki ymmärrettävää. Äidit ovat vuosikymmeniä, elleivät -satoja, uhranneet itsensä ja koettaneet, niin, todellakin sen parhaansa, niissä olosuhteissa, mihin ovat sattuneet syntymään. Äidit ovat tavallaan pyhimyksiä, jotka ovat alistuneet yhteiskunnan sanelemaan järjestykseen. Ja nyt uuden ajan tyttäret puhuvat siitä, miten äitien tekemiset ovat satuttaneet ja traumatisoineet.


Miten he kehtaavat?


Meitäkin on sattunut. Ketä hyödyttää jatkaa tätä satuttavaa linjaa puhumattomuudella ja alistumisella?

Tietenkin tunnereaktio on vahva. Mutta äitihaava ei poistu sillä, ettei siitä puhuta. Sillä, että sanotaan, että äidit ovat tehneet parhaansa. Tyttärien kokemukset ovat silti olemassa, aitoja ja kipeitä. Niistä puhuminen ei tarkoita, että ajattelisimme äitien olevan huonoja ihmisiä. Se tarkoittaa sitä, että meitäkin on sattunut. Ketä hyödyttää jatkaa tätä satuttavaa linjaa puhumattomuudella ja alistumisella?


Äitihaava jatkaa olemassaoloaan, koska äitiemme on hyvin vaikea kohdata näitä kipeitä asioita. Oman elämän monella tavalla hukkaan meneminen ja katkeruus yhteiskuntaa kohtaan, ehkä omaa kumppania, jopa omaa perhettä kohtaan, ovat vahvoja. Niiden alle näkeminen on tuskallista, mutta haavan parantaminen vaatisi sen, että äiti uskaltaisi sen tehdä. Eivät kaikki siihen kykene.


Siksi tyttäret edelleen kokevat kohtaamattomuutta, näkymättöminä elämistä. Emme saa sitä ja siltä, jolta eniten sitä kaipaisimme.


Satoja haavoitettuja naisia, jotka toivoisivat niin kovasti, että heidät nähtäisiin. Että se sisäinen pieni tyttö saisi viimein lohtua ja syliä.

Tunnelukkoterapiassa kohtaan paljon äitihaavaisia. On miellyttäjiä, kilttejä tyttöjä, vaativia tyttöjä, ylisuorittajia, alistuvia ja vihaisia tyttöjä. On tyttöjä, jotka eivät osaa asettaa omia rajojaan. Jotka pelkäävät sanoa, että minä haluan näin. Omat tarpeet tuntuvat vääriltä. On läheisriippuvaisia ja hoitajasyndroomaisia. Satoja haavoitettuja naisia, jotka toivoisivat niin kovasti, että heidät nähtäisiin. Että se sisäinen pieni tyttö saisi viimein lohtua ja syliä.


On pitkä ja tärkeä tie kulkea kohti omannäköistä elämää. Kohti omia rajoja ja tarpeiden tyydyttämistä. Ulos äitihaavasta ja väärin tekemisen pelosta. Kohti itsensä hyväksyntää ja rakkautta. Se vaatii suoraa puhetta äitihaavasta. Se on rohkeaa, ja niin tärkeää.


Puhun tässä blogitekstissä äideistä ja tyttäristä. Samoja kokemuksia on kaikissa sukupuolissa. Naisen aseman historian vuoksi äitihaava on kuitenkin todellinen asia, jonka vuoksi uskallan tämän tekstin verran sukupuolittaa asiaa. Lisää äitihaavasta voit lukea Katri Syvärisen kirjasta.


Uskalla lähteä kohti omannäköistä elämää. Katso kaikki palveluni täältä.


Lempein terveisin, Helka



564 katselukertaa0 kommenttia

Viimeisimmät päivitykset

Katso kaikki

Comments


bottom of page